— Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.
— Mitään pitkiä epistoloita ei synny.
— Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.
— Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.
— Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.
— Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen kintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.
— Sitten kun et enää voi…
Ääneni kävi epäselväksi.
— Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.
— Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni, johon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen kotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne — vanha salaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.