Se silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet itsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä, pohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta, joka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet kiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin miltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla paikalla.
Hän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna hyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.
— Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin arastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.
Hän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.
— Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.
— En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää — niin sanomattoman kipeää — enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken miekkaan tarttuu…
— Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.
Minä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi — tai olihan se jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan taaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan matkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.
— Kirjoitatko?
— Joka viikko niin kauan kuin voin.