Toisin vuoroin näin — niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien näkevän — oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät, kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman saamattoman itseni ja — Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen. — Näinkö, äiti?
Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni, kunnes Apu tuli kotiin — äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa, ja minä menin avaamaan.
— Sinäkö…? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.
Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta, katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä. Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi, liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse, kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja kuuma hengitys.
Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:
— Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!
Riisuin häneltä kengät.
Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.
— Kuinka kauan ne ovat olleet näin?
— En jaksa muistaa.