Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.
— Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.
— Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.
— Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.
— Mutta avaimen pidän itse.
Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty. Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta — vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli; kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.
Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu. Mitä tämä merkitsi?
Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut niitä paljastaa.
— Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.
Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.
— On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.