Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan — elämästä ja kuolemasta.
Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta herättyäni ensi kerran näin Avun — Heikin kämmenellä.
Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin poikani huudon — hän oli nuorukainen — kutsuvan minua. Kuinka hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen sieltä täältä, joka puolelta — en tavannut, en saavuttanut, ja kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa. Mieluista oli palautua todellisuuteen.
Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi heikkoudessaan, vallassani ja — turvassa. Mutta kuinka kauan? Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.
Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada unta.
Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.
Tällä kertaa hän houraili — vai oliko se vain minun ajatusteni heijastusta — en tiedä.
Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja, metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta, iskien minuun yhä kipeämmin…
Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua — olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen, kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: — Uhrisi on sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!
Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.