— Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan, joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!
— Miksi niin?
— Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo! vastasi hän.
— Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. — Nuo sanathan ovat samoja kuin…
— Olen. Se oli niin todellista.
— Kummallista…!
— Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.
— Se on kuumetta, vakuutin hänelle.
En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.
— Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja? kysyin yhä levottomampana.