— En tiedä — ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.
— Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen, hiukan vapautuneena painostuksesta.
— Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.
Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli eloisampi pikku veitikka kuin ennen.
— Me taidamme kohta kyetä nousemaan.
— Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana laulanut, huutanut!
Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta, ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin joukkoon, mukaan, tuntemattomaan — epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla kentällä kuulumattomiin.
Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon, vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria, pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja lapsellisen innostuksen välittömyys.
Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä, hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista — kaikesta, mistä vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä — maailman suurimmassa murhenäytelmässä — tajuta, jäi itsekunkin harkittavaksi.
Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."