Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä, kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi, hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.
Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.
Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä välitti? Lähimmäiset…? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut enää lähimmäistä. Kansa, oma maako…? Oi, ne kyllä olivat, mutta niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.
— Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta, tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja hän tuijotti minuun kysyvästi.
— Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä, jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?
Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi — kuin nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella äänellä.
Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen, salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.
Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli minulle arvoitus.
Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta… Mutta hän ei vielä voinut tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen. Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan tarkoitti.