Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.
Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja ruman raivotessa.
Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä antamassa.
IX
Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa. Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.
Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen toimintansa turvaksi.
Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän täynnä synkkää uhkaa.
— Eksymmekö? Mahdollisesti!
Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.
— Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!