— Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni. Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe ei paljoa paina.
— Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.
— Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.
XI
Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.
Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat olivat mukana sodassa.
Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan — miksi ei siis onnistuminenkin?
Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.
Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo tuhansittain kautta maan.
Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!