— Sinä siis kuitenkin uskot minua.
— Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.
— Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei voiton äänen varmuudesta.
— Pelkäätkö poikiesi puolesta?
— Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.
— Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi
Siiri hymyillen säälivästi.
— Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto, johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen rauhallinen.
— Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.
— Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita edeltäpäin.
— Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.