— Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.
— Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei malta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja ajatella toisiaan.
— Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.
— Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.
— Ja sitä sinä naurat.
— Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä minua, mamma?
— Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle on aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin selittämätöntä, ennuksellista.
— Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole saanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut on myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se … se on niin kouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät — pitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!
— Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.
Hän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita, purki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni loputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin jo liian painava.