— Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun sinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?
— Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se olisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.
— Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee sinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se horjuttaisi päätöstäsi.
— Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn omillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä, mamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!
— Minä huomaan jo — sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.
— Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista mammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.
— Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.
— En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.
Se oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui luotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.
Yksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen
Tuntemattomaan.