Rukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan tuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.
Se oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli tavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin Tajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman portilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan kohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se oli viekas ja väkevä — minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin kirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!
XIV
Elämä oli yhä kuin synkkää unta — minun elämäni. Istuin Siirin salin nurkassa, ja silmäni seurasivat nuorten iloista tanssia. Soitto, valot, liike, äänet olivat yhtyneet kehäksi ympärilläni.
Se oli valoinen kehä, jonka läpi katsottuna tulevaisuus oli kaukana.
— Kuulehan, Lemminkäinen, sanoi joku pojista Avulle, — kirjoitathan sinä kai tultuasi sinne Kalevalan maille, huolitaanko sinne uusia urhoja ja kannattaako tulla?
— Epäiletkö? vastasi Apu ja kiiti jälleen tanssissa.
Hän oli tyynen hilpeä tänä iltana ja istui usein vaiti käsi kädessä
Säteen kanssa.
Neitonen salli sen, unohtuen hänkin hiljaiseksi ja karttaen tanssin pyörrettä.
— Tahdon olla varma, että siellä on tasaväkistä taistelua, kunniakasta kamppailua, ennenkuin tämä poika lähtee, jatkoi toveri katkennutta keskustelua.