Tämä on kuin unta, jota joskus olen nähnyt, kuin elämää, jonka olen ennen elänyt — tietämättä missä.
Ja kaiken takana on kuin järkähtämätön kohtalo — hämärä aavistus: se antaa, se ottaa!
V
Nyt on kaikki tuska ohitse. Se on kantanut minua uupumuksesta toiseen ja vaivuttanut olemattomiin. Uusi heräämiseni on alkanut jälleen huumaavana pauhuna ja ympyrässä kiertämisenä, paisuvana ja supistuvana kokonaisuutena. Jokin taistelee minussa tätä alkeellista ja kahlehdittua säännöllisyyttä vastaan ja pyrkii kauas pois. Joku kutsuu minua, vaatii…
Pauhu lakkaa, ääretön valo ympäröi minua, näkyy laajat vedet, joiden pinnalla välkkyy ja sädehtii, ja — minä herään, tunnen itseni. Ylläni liitelee pilviä, ja minä ikävöin. Ah — sanaton tuska ahdistaa minua, ja minä hapuilen avaruuden ääriä, tahdon tuntea maata, vettä, puita.
Muistan synnyttäneeni pojan, ja samalla kohdistuu ikävöimiseni häneen. Maa, vesi ja metsät huutelevat häntä, jota en missään näe, ja kuitenkin hän kutsuu minua!
— Äiti, äiti!
Minä tiedän: hän on jo nuorukainen ja huutaa äänellä, joka ei ilmassa väräjä, josta ei tiedä, mistä se tulee. Näen loppumattomia metsiä, vesiä, koskia, maata; etsin, etsin kiireisesti. Tutkin vuoret, kummut, laaksot, pimennot, rannat. Tyhjää, tyhjää on kaikkialla, ja kuitenkin tuntuu kuin hän olisi siellä läsnä.
Ikäväni kalvaa minua, se on kuin janoa, jota en saa sammuttaa.
Tahtoisin koskettaa hänen kättään, tuon poikani, joka kutsuu.
Tahtoisin katsoa hänen silmiinsä ja painaa hänet povelleni. Janoni
kiihtyy, tuskani yltyy.
Viileiden lähteiden vesi ei voi sitä vaimentaa, ei vuorien siimes kuumettani lauhduttaa, ei laajojen ulappain raikas tuuli olemustani hyväksi huuhdella.