Samoan liikkuvana, ruumiittomana olentona, laskeudun yhä lähemmäksi maata ja tunnen yhtyväni sen leppoisaan viileyteen, haihdun siihen ja taistelen näkymätöntä voimaa vastaan.
* * * * *
Heräsin — missä olin? Tunnustelin peitettäni, vuodeverhoni heilahti, pielus poltti, tahdoin nostaa päätäni. Olin siis uneksinut tämän kaiken.
— Tästä se apu tulee! kuulin Heikin äänen sanovan.
— Apu! huusin voimieni takaa, ja elämä palasi, syöksyi minuun käsiksi ylivoimaisena ja nujertavana, painoi minua niin että luulin luhistuvani vuoteeni kera.
Samassa vuodeverho siirtyi syrjään, ja minä näin Heikin, jolla oli pienokainen kämmenellään, ja pienen kylpyammeen. Heikki oli nostanut lapsen kylvystä ja kaatoi kannusta vettä sen päälle. Mari seisoi vieressä, vaippa valmiina, kietoakseen sen lapsen ympärille. Heikki oli paitahihasillaan, silmälasit hikisinä lämpöisen veden höyrystä. Hän haparoi laskiessaan vesikannua lattialle, ja lapsi siirtyi hänen toisesta kädestään Marille.
Verho painui jälleen paikoilleen, kun Heikki astui vuoteeni ääreen.
— Jaha, sinä olet herännyt! Silmäsikin ovat nyt toisenlaiset.
Lääkäri sanoikin tänään tulevan käänteen. Nuku, nuku vain!
Ääni tuli kaukaa, ja minä tunsin kalvavaa nälkää. Sanoin: — Nälkä, minun on nälkä!
Heikki painui ihan suuni eteen ja hymyili. Minua nauratti se, että Heikki kylvetti lasta. Se huvitti minua vielä nieleskellessäni jotakin virkistävää, en tiennyt mitä.