Vähitellen siirtyivät äänet lähemmiksi, ja ihmiset tulivat tutuiksi; minun ei tarvinnut enää voimieni takaa heille huutaa.
— Heikki, tuohan tänne Apu?
Heikin kasvojen hämmentynyt ilme sanoi selvästi, ettei hän ymmärtänyt, kenestä oli puhe.
— Apu — — niin, lapsi!
— Siunatkoon, rouva jo puhuu! kuulin Marin sanovan, — ja kysyy poikaa. Eikös rouva Tajua…?
Äkillinen kipu vihlaisi olemustani.
— Taju, Taju!
— Hiljaa! kuului taas Heikin ääni, — ei vielä, rakkaani!
— Pienokainen…!
Ja Heikki toi hänet pulloineen viereeni.