— Kuinka ihmeessä sinä kylvettämäänkin yllyit?
— Sillä asialla on oma tarinansa. Marinhan piti kaiken järjen mukaan osata hoitaa pikkumiestä, ja hän olikin kovasti touhussa, mutta kun käskin mittaamaan kylpyveden lämpöä, mutisi hän jotakin herrasväen älystä ja aikoi pistää pojan ilman muuta veteen. Minusta se höyrysi liiaksi. Sieppasin mittarin ja pistin veteen, elohopea lensi kuuteenkymmeneen asteeseen, ja eukko oli jo ennättänyt laskea pojan varpaat veteen. Lapsi huusi…
— Siunatkoon sentään!
— Sen koommin en ole uskaltanut olla kauan poissa kotoa, ja kun menin tunneille, vannotin sairaanhoitajaa, että hän olisi luonanne.
— Sinä olet antanut pojan minulle uudestaan, Heikki.
— Eikö se ole yhtä hyvin minun kuin sinunkin? Olen saanut ihan uusia vaistoja tällä ajalla. Tajusta ja minusta on tullut myös hyvät ystävät — silloin kun emme riitele. Iltanukkuminen on, näes, hyvin kriitillinen tilanne. Juttua riittää tavattomasti. Eilen illalla, kun rupesin oikein kovaksi, että nyt pitää olla hiljaa, sanoi se veitikka: 'Eiköt nyt enää rukoillaka taa?'
Minua nauratti, ja heikkouteni tuli jälleen ilmi.
— Älä naura, varoitti Heikki.
— Minä sanon kuin Taju: — Eikös nyt enää nauraakaan saa?
— Sinun sairautesi on ollut hirmuisen vakavaa laatua, ja nyt sinä menet jälleen levolle.