Toipuminen edistyi hitaasti. Ensin hiiviskelin kamarista saliin, esineistä kiinni pitäen. Kun Heikki riensi apuun ja toimitti minut nojatuoliin, tunsin itseni ihmiseksi.
— Täällä on komeampaa kuin ennen, järjestetty uudestaan. Tuo sohva ihan itsekseen ja suuri matto sen edessä on rohkeata ja rauhoittavaa. Sinä osaat.
— Älä puhu niin paljon, sinä rasitut! varoitti Heikki.
Tämä huolenpito oli kuin lämpöinen vaippa. — No, puhu sinä, minä kuuntelen. Kerro, mitä on tapahtunut?
— Ei ole mitään erikoista sattunut. Kaikki on hyvin jälleen, kun sinä paranet.
Hänen äänensä oli oikein riemuisa.
— Sano, miltä tuntui olla kotoa poissa?
— Mieluimmin olen siitä puhumatta. Vaikeata on muistella ainaista levottomuuttani, joka ahdisti minua yöt ja päivät. Vapisin seistessäni tuolla pihalla, odotellen sanaa voinnistanne. En uskaltanut puhelimella, se olisi ehkä häirinnyt. Illalla myöhään kävin toteamassa, että yölamppu paloi ja teillä oli kaikkea, mitä tarvitsitte.
— Heikki-parka, sinä olet nyt ollut isänä ja äitinä, hoitajana ja tohtorina.
— Monta on ollut uutta ammattia.