Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.
— Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, — niin se on suuri, suurempi kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu…
* * * * *
Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän päästä havaita.
Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta, lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu hävisi.
— Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.
— Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.
— Mitä sitten?
— Kirkkoa.
— Minne?