— Niin, ja ajattele vielä, että heillä olisi isä ja äiti ja koti taikka vaimo ja lapsia, ja ne jäisivät köyhiksi, ei olisi syötävää eikä vaatteita.
— Niin, mutta kun on äiti! huudahtaa Taju.
— Jollei ole äitiäkään, vaan ihan yksin maailmassa pieni poika tai kaksi poikaa, sanoo Apu ja nojaa minuun kuin turvaa etsiäkseen.
Tajun silmissä kuvastuu aavistus, joka räpyttelee siipiään, lepattaa ja hakee suojaa, mutta ei löydä lepoa, näkee vain jotakin mustaa ja uhkaavaa, mikä lähenee ja paisuu musertavaksi. Hänkin astuu lähemmäksi meitä ja nojaa vaistomaisesti olkaani.
— Ja kun on sota, tulee kanuunankuula tuolta kaukaa laivasta, putoaa kattomme päälle ja murskaa talon ja kaikki, mitä siinä on. Kaupungit hävitetään, ihmiset kuolevat tuskaan ja nälkään. Pahat voimat pääsevät ihmisissä valloilleen ja hävittävät hyvyyden ja rakkauden. Ihminen on kuin esine vihan käsissä, kanuunalla lakaistaan pois elämästä suuret joukot, ja heidän ruumiinsa ladotaan läjiin ja kuljetetaan kuopattaviksi kuin mätänevä ruoho, joka ei elolle kelpaa. Ryöstäjät ovat tuomareita ja valtiaita, niin kauan kuin väkivaltaa kestää.
Kellot kajahtelevat kumeasti, ääni kiirii kauas länteen tuulen siivillä, ja meistä tuntuu kuin se olisi kiitänyt kattojen päällitse auringonlaskun maille ulos avaraan maailmana lepyttämään ihmisten vihaa.
— Jos rukoilee! tuumii Apu.
— Jos kaikki ihmiset rukoilisivat! lisää Taju.
— Ei pahat voi rukoilla, tietää Apu.
— Mutta jos hyvät löisi ne pahat kuoliaiksi! ehdottaa Taju.