Taju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata, tuntemattomilla voimilla kokeilemista.
Apu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.
— Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.
— Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy isä.
— Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.
Koulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa, ja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu aika iso.
— Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.
— Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin, selittää Apu vakavana.
Hän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne vastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla pallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se on keksintö. Me voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä sillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä enää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan uskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja, ei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa pallokarttaansa valmiiksi.
— Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.