* * * * *
Mitkä olivat minun aseeni tässä taistelussa? Mitä tiesin elämästä, sen vaaroista, viehätyksestä tai vaatimuksista? Sen tiesin, ettei suurinkaan viisaus, ei mikään varovaisuus, ei hyvä tahto eikä pohjaton rakkauskaan olleet varmoja elämän oppaita rakkailleni enempää kuin minulle itsellenikään. Suurinta tuskaa tuotti minulle jo aikoja sitten laimentunut tahtoni pyrkiä muovailemaan ihmiselämän heikkoja kohtia. Ne olivat yhä vielä kuin suuria kiviä elämän tiellä, missä oli pakko kierrellä ja kaarrella, ajaa varovasti ja kuitenkin niihin törmätä. Niiden olemassaolo loukkasi ihmisyyttäni, ylpeyttäni, ja ilkkui heikkouttani uhmaavalla röyhkeydellään.
Olin jo heittänyt vanhan, lapsellisen uskoni maailman parantamiseen ja viisastelin ivaten omaa yritystäni siirrellä loukkauskiviä sivummalle. Nyt tuo kaikki syöksyi minuun käsiksi moninkertaisella voimalla ja kyselyillä: Kuinka uskallat toivoa omillesi elämän paremmuutta, ellet itse kykene sitä luomaan? Kuinka he voivat kiertää ne vaarat, joita et sinä eivätkä muutkaan vältä? Mutta vastaukseni oli aina sama uhmaava ja ehdoton: Heidän täytyy voida!
Tämä ehdoton toivo, joka muuttui yhä todellisemmin tahtomiseksi, oli näkymättömänä siteenä poikien ja minun elämässäni. Kuinka usein se taikavoiman tavoin ohjasi heitä, sitä oli vaikea todeta. Mutta joskus, vahingon, tapaturman tai muun vastoinkäymisen sattuessa huomasin sen syynä olleen oman puuttuvaisuuteni, kun en jaksanut ylläpitää henkistä joustavuuttani, ja silloin välähti kirkkaasti tietoisuudessani, kuinka suuri tuki tämä kätketty tahtominen oli. Se muuttui minulle yhä kyteväksi tuleksi, jota en oman elämäni lämmön uhalla saanut jättää sammumaan. Se ilmeni tuhansina huolenpitoina arkielämän valvomisessa siinä ympäristössä, missä lapset liikkuivat. Se ulottui ulkopuolelle kotia, lähinnä niihin ihmisiin, joiden kanssa lapsilla oli kosketuksia. Se hapuili aina niitä epäkohtia, jotka voivat heille käydä tuhoisiksi, ja kaivoi uutta uraa, ohjatakseen vaarallisen huomion toisaalle. Se kiidätti meitä yhteisin voimin toisinaan kauas arkipäiväisyyden todellisuudesta, valoisiin, tuntemattomiin ajatusmaailmoihin, joiden viileä ja kuultava valo ainaiseksi jätti sieluumme heijastuksen. Se ymmärsi nuoren sielun sanomattoman kaihon ja keksi sille lohdun, ennenkuin se muuttui tuskaksi. Se antoi sanoitta ja otti vastaan sanoitta. Se oli kirkasta kuin kristalli.
IX
Poikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon "elävät tarut", joiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn heidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat avautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä kaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat portaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin, näkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.
Silloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka vaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen tuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin paljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä ottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä ajatellessani syttyy olemukseni tuleen.
Enkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin salaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys, ehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset ja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on ihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa, sulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi. Vielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda olevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä kauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja luoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.
Sellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen jännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.
* * * * *