— Täytyykös sitten uhrata? kysyy Taju katsoen minuun epätietoisena.
— Hyvään ei voi pakottaa. Uhri annetaan iloisella mielellä vaatimatta. Kun teistä on hauskaa olla sotimatta, silloin uhratkaa paperijoukkonne.
— Poltetaanko ne, että on polttouhri? kysyy Apu.
— Hyvän uhri ei ole hävittämistä.
— Mutta kun raamatussa uhrataan, niin silloin tapetaan! inttää Taju.
— Niin, se on vanha käsitys veriuhrista, mutta hyvyyden ja rakkauden uhri ei saa olla sellainen.
— Mutta kun äiti sanoi, että hyvä antaa henkensäkin…
— Antaa, vaan ei ota koskaan kenenkään henkeä.
Apu painaa päänsä povelleni, huokaisee kevyesti ääneti ja katselee Tajun puuhia, kun hän keräilee paperisotilaita lattialta, huolellisesti ja asiallisesti tarkastellen ruhjotuita jäseniä, katkotuita päitä ja aseita, ja pistelee niitä verkkaisesti laatikkoon ikäänkuin olisi ollut vaikea luopua rakkaistaan, joita on niin monet kerrat valmistaessaan pidellyt. Hetken aikaa tunnen olevani pohjattoman rikas omistaessani nämä poikani, tietäessäni heidän sielujensa kehitysmahdollisuudet. Mutta samalla myös irtaannun itsestäni, joudun huolien ja toiveiden valtaan. Nykyhetken ja tulevaisuuden kova taistelu, ylpeyteni, kunnianhimoni heidän puolestaan, elämämme suppea piiri, kaiken keskinkertaisuus, pohjaton rakkauteni lapsiin työntyvät kiistaisina sydämeeni, häikäisevät, melkein tukehuttavat minua, ja niin unohdan pojan, jonka pää rauhallisena lepää povellani.
— Äidin rinnassa lyö kovasti, sanoo Apu, katsahtaen minuun suurin silmin.