Kaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita velvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka toisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus ovat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi määritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi kaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin hyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten tavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri on ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla. Hän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän on kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään, taistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle houkutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa suuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää, laukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka auringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee rinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.
Katsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja tuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan käteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä tietoinen.
Taju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen rahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka hiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi raollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa. Sellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän on kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän kokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka sanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko siihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme ole sitä ennen käsittäneet.
Tuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin välähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon ivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän senkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä hellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta kuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi kuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen valloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa omat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä uudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se tiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?
Oi — ei!
Oma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin panee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri tietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla kun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla tulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä aikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja maltittomampana.
Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää, uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan, vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi, niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen ulapoita.
X
— Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.
— Asioille vain.