— Saanko minäkin tulla?

— Tule, tule!

Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa, mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja ajatustapoihinsa.

Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin kaidetta.

Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.

Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan. Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.

— En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.

— En minäkään, vakuutti Säde.

— Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.

Säde nauroi heleästi.