* * * * *
Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.
— Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. — En voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin aamuruskoa kohti!
— Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. —
Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.
— Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. — En minä sitä ainakaan yöpöydälläni pidä.
— Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.
Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään ja läheni ovea.
— Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!
Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto, pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu kulki todella aamuruskoa kohti.
Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja
Sädettä tervehtimään.