— Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.
* * * * *
— Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta koulun penkillä! intoili Apu.
Ja hän oli sitä nyt koetellut — tupakoimalla.
Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että se oikein huomattaisiin julkiseksi.
— Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.
— Tahdon polttaa oikein perinpohjin.
— Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan kerrassaan vihreä!
— Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. — Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.
Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja savukkeita.