Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus, joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen kauttansa.
Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: — Aamuruskoa kohti!
Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli tulevaisuuteen ja sai uskallusta.
Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö. Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen, lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota taikauskoisen hartaasti palvoin — hänen vallassaan oli poikani onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai tuskallisimman surun aihe. Ah…!
Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi, mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot, vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana, sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties — pettymyksen.
Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.
Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen puvussa kaiken muunkin.
Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.
Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili voitonvarmana.
Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet värähtelivät.