Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.

— No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.

En voinut kuulla Avun sanoja — ne olivat niin hiljaiset. Mutta näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä päättävällä tavallaan.

Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo unohtanut oman kauneutensa.

Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt miksi.

He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.

Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes he kääntyivät kadunkulmasta.

— Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.

— Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.

— Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä … minä olen oikein muserrettu.