II OSA

TÄYTTYMYS

I

Maailmansodan kyntämät vaot ovat olleet hirmuisen syvät ja ulottuneet laajoille alueille. Vuosisatain viljelyksen ne ovat upottaneet soran alle, ja nyt on alkanut ihmisille nälän ja menehtymisen aika. Ei vain niille, jotka ovat taistelutanterilla, vaan niillekin, jotka kotiin jäivät. Eikä vain sotiville valtakunnille, vaan meillekin, jotka emme toistaiseksi ole aseisiin tarttuneet.

Maailmansodan kyntämät vaot tuntuvat kansankerroksissa. Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, lahjakkaat ja lahjattomat ovat nyt yhteisyys — ihmisiä, seisovat samassa jonossa odotellen leipäpalaa. Säännöstely on kaikkien turva, niinkuin hätä on kaikkien piiska.

Onko se uuden ajan sarastusta? Kuinka pitkä lieneekään kärsimysten taival, ennenkuin se meitä valaisee?

Ajatuksemme viihtyvät yhä kiihkeämmin näissä asioissa, ja perheenäidin käsiä vartioivat katseet käyvät aterioilla pyyteleviksi. Isien ja äitien tuska kasvaa niukkoja annoksia jaellessa.

— Tehdäänhän toukoa tänäkin keväänä ja syksyllä korjataan sato, lohduttelin eräänä kevätpäivänä.