— Äiti puhuu kuin olisi omaa peltoa, jota me saisimme muokata. Ohhoh, kunhan olisi tilkkunenkin maata, kyllä sen povesta elannon kiskoisin! intoili Apu.
— Voithan mennä muiden pellolle, huomautti Heikki. — Maatyöläiset lakkoilevat, ja sanomalehdet vetoavat sivistyneeseen nuorisoon.
— Minä menen! Maa ei totisesti ymmärrä sotaa, ei sosialismia eikä porvarien viisastelua. Se kysyy vain peltokoneita ja väkimultaa ja minun kaltaisteni myllerrystä!
Avun into peloitti minua, ja siksi riensin sitä vaimentamaan.
— Älähän nyt kiirehdi päätöstäsi. Kohta jo joudamme tästä maalle lähtemään, ja sitten voit koetella voimiasi ja seurata haluasi auttaa kyläläisiä niityllä ja pellolla pahimpien kiireiden aikana, jos se sinua huvittaa.
— Ei, minä tahtoisin mieluummin jotakin täydellisesti haltuuni. Työ ei tyydytä minua, ellen saa nähdä tulosta. Joko — taikka. Kun kerran uhri on annettava, niin…
— Uhri! Ahaa, sinä ajattelet taas suuresti.
— En suuremmin kuin voimani sietävät. Hei, mamma, olethan sinä ruokkinut minua hyvin, suostutteli hän nauraen.
— Kuin varpunen variksenpoikaa. Toivoin jo saavani hänet mukaani maalle, mutta eräänä päivänä hän tuli kotiin, pyöritti minua kerran lattialla ja riemuitsi:
— Nyt nämä pojat seilaavat. Taju menee tehtaaseen ja minä — puutarhaani.