— On kyllä. Juuri niinkuin olin kuvitellut koko jutun. Selvä työ ja tulos suoraan nälkäiselle kansalle. Joka viikko tuon tavaraa tänne torille kaupaksi.
— Moottoriveneellä?
— Niin, talon omalla moottoriveneellä. Hän vihelsi, niin että sydäntäni vihloi. Mutta silti en voinut olla taipumatta samaan mielialaan. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivattomasti sytyttävää, mikä nostatti iloisen mielen ja halun heittäytyä rennosti elämään, vaaraankin.
— Tämä poika on ottanut rengin pestin! hoilasi hän omassa huoneessaan ja mätti kuluneimpia vaatteitaan matkalaukkuun. Minua itketti ja nauratti, enkä ollut selvillä, oliko se hullua vai erinomaisen viisasta — suurta. Lopulta olin vain varma siitä, että se oli ehdottomasti Avun tapaista ja uhkarohkeata — se Porvoon puoli, merituulet ja pieni moottorivene.
— Kunpa vain tietäisin, ettei siitä tule sinulle kärsimystä.
— Vielä vai. Minä tahdon koetella käsivarsiani, ja muutenkin — enhän ole mikään raukka!
Viikon lopulla hän tuli käymään kotona, ja ensi sanoikseni kyselin, kuinka hän oli viihtynyt.
— Sinä olet laihtunut! huudahdin jo eteisessä.
— Ylös kello kuudelta, nukkumaan kymmeneltä. Kaurajauhopuuroa aamuksi, kauravelliä päiväksi ja teetä ilman kauroja illaksi. Ja kun jauhot ovat vielä kitkeriä, niin…
— Lapsi kulta, sinä ihan peloitat minua.