— En totisesti.
— Et suinkaan aio jäädä sinne?
— Se on eri juttu.
Hänen huoleton hymyilynsä, poskien leikillinen pullistus ja nauravat silmät kietaisivat minut sellaiseen mielentilaan, että unohdin kitkerät kaurajauholaitteet ja kestitin häntä viikon varrella laittamillani herkuilla. Hän söi kuin kuusi päivää paastottuaan ja kävi sitä mukaa yhä hilpeämmäksi.
— Työ on tehtävä tinkimättä ja täydellisesti. Onhan se minun uhrini isänmaalle. Sattumalta olen joutunut hiirenloukkuun, mutta työstä en peräänny. Rasitus ja nälkä on nykyään ihmiskunnan paras ystävä, ja huono kohtelu lohdutuksena…
— Sinä…!
Hänen kasvonsa loistivat omasta sisäisestä onnesta, jonka varassa hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi antamaan uhrinsa täydesti ja napisematta.
— Entä moottori…?
— Kaiken maailman kapistus. Se on tehnyt lakon pari kertaa keskellä ulappaa. Katsoppa käsiäni, sanoi hän nauraen.
Ne olivat käsniä täynnä.