— Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän levätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.
— Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin ovat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.
— Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat mukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten. Syö se itse.
— Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka silmissään.
— Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen kemujasi varten?
— No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. —
Paljonhan sinulla onkin!
— Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.
— Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan pullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.
Sitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin kuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja huolettomuutta.
Hän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa valossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään. Rakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa hänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa. Ei suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja rajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.