— Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy, ja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään yhä pahemmin.
— Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja kaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on meidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se asia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.
— Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?
— Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla ehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö minun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat käsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita, marjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.
— Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.
— Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He ovat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani. Ajattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman tätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.
— Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja iloita siitä, lapsi!
— Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä sentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat kaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on autuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku ja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän raatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä olivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa? Minä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa, homeista kaurapuuroa — hyi!
Apu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen mietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni, odotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!
Vaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä oli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren uhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus: joko — taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen, ponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se tuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.