— Sinä, äiti, olet itse syypää siihen, että sydänparkani tarkasti säilyttää tosiasiat. Minkä minä sille voin?
— Sanonpa sinulle jotakin. Minun sydämeni on rauhallinen, ja se tietää sitä, että teidän on kaikkien hyvä olla.
— On, on, verrattoman hyvä. Ja nyt hyvästi.
— Ole varovainen moottorissa ja yritä voittaa kunnianhimosi puutarhurina.
— Sinun ohjelmasi on kovin ristiriitainen, äiti! sanoi hän naureskellen. — Minun pitäisi olla ihanneihminen, osata uhrata, mutta kuitenkin pysyä pelkurina ja itsekkäänä, mieluummin istua täällä kotona lellipoikana!
Hän nauroi, niin että isäkin pisti päänsä esiin huoneensa ovesta.
— Tuletko ensi viikolla? kysyin vielä portailla.
— Olen siitä jo sopinut, huusi hän. Sädettä sain siis kiittää näistä käynneistä ja eväitä kai myöskin. Hän näki lävitseni, ja se vapauttikin hänet täydellisesti olemaan itsensä. Tyydytyksen huokaus nousi rinnastani, mutta kyynel putosi kädelleni.
Miksi hän olikin minulle niin välttämätön? En huolinut sitä itselleni selvitellä, olin vain kiitollinen hänestä, vaikkakin aina levoton, peläten sattumaa, karsasta kohtaloa, en tiedä mitä.
Viikon kuluttua hänen moottoripahaisensa ilmestyi taas kaupungin kalarantaan kukkurallaan vihanneksia ja kaikenlaista puutarhatuotetta.