ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.
LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.
ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.
LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.
ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?
LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.
ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!
LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?
ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.
LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?