ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.
LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.
ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa… August, älä sano!
LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?
ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin — jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.
LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.
ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.
LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…
ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!
LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!