ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En tiedä mitään.
ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen. Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta. Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että olen — — äitisi!
ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.
ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt tietää.
ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!
ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?
ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla sattuma?
ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena. Minun on niin vaikea puhua tästä… minä olen varma, ihan varma!
ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla luottaa tähän.
ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes hiukan onnellinen minusta?