ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina ollut yksin — ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki — entinen elämäni — ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi. Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.
LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana Annan eteen.)
ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!
ANNA. Oras on minun poikani!
LUMIALA. Mitä sanot?
ANNA. Oras on minun lapseni!
LUMIALA. Sinun lapsesi…?
ANNA. Minun poikani.
LUMIALA. Todista se!
ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on kuitenkin totta!