ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein — oikealla tavalla?
ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?
ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten. Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka — — työtä! Nyt en viitsi.
ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?
ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
Ei, ei, minä rakastan sinua — — — en voi enää luopua sinusta!
(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!
ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki. Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit, niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!
ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!
ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.
ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi. (Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa, vaikka käsin koettelisi.
ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?