ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!
ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti. Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!
ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.
ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.
ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!
ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi…!
ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!
ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.
ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta. (Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu tuolille peittäen kasvonsa.)
ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka sinun äitisi on tehnyt.