ORAS. Sinä olet katala!
ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.
ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu siitä!
ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle, joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!
ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!
ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!
ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!
ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.
ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!
ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty, ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät, että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle, tukitaan suu!