ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!
ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa, haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär. Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!
ORAS. Ole hiljaa!
ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne pöydälle kiireessä.
ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!
ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko ottaa minut mukaasi?
ORAS. En!
ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.
(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa. Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)
(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa, vaipuu mietteisiin.)