(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)
MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni, kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu tuolille lähelle Orasta.)
ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.
MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.
ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.
MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa taisteluakin.
ORAS. Minä vihaan tätä elämää!
MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia voimia niiden takaa!
ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon — nyt on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi häntä luulin!
MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.