ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi. Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen pakko, joka huutaa: — Mene, mene hänen kanssaan!
LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)
ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja onnelliseksi.
LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan antanut itseäsi!
ANNA. Ehken.
LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja huudat minulle: — Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt, minä olenkin ollut sinusta kaukana!
ANNA. Ei niin, ei niin, August!
LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!
ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.
LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?