Donna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä horroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.
"Cavaliere, cavaliere", sanoi donna Elisa, "voitteko sitä ymmärtää? Muutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka ampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne tekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen karabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan diamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen ryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen, cavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit, jotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa roistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies, oikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?"
Donna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella mielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka Gaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse vastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä tuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei voinut olla.
"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?" sanoi donna Elisa. "Mikä se kiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan nähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen, mutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja hullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te tiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut kotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan 'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että kapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja hän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän kohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat menossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat tänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa sotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että ne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan. Ja nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne olivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja ne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista, mutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano saa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka ovat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole kadottaneet järkeänsä, cavaliere?"
Donna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi itse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä voinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?
"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta vuoden vankeuteen?" sanoi donna Elisa. "Luulevatko ne, että hän voi elää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin kauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin."
Donna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei hän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna häpeäpaaluun ja saada raippoja.
"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety", sanoi donna Elisa. "Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät naimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat olivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän, kun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin hyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle sanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin: 'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'. Ja minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen nuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun tarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena."
Donna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa Gaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut? Se näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään luettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut Gaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja hän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin kaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se oli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi. Tuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut vaakakupillisen kultaa.
"Uljas poikani", sanoi donna Elisa, "uljas poikani! Hänestä oli tullut jo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä köyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston. Kerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset. Ehkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere. Olisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen olevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei voi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee."