Donna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita.
Hänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.
Donna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki sen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli haaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. "Oi, hyvä rakas sisareni", sanoi hän aivan ääneen, "sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren mukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut veresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut sinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani? Senkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä, jota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua lempeämmin?"
Hän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. "Ethän usko sitä", sanoi hän. "Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että rakastin sinua."
Hän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei hän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki pari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa puolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan sielun matkaa.
Sitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan, mutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.
Kun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien läpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan lukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.
Silloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli isänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki hänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan. Samalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset voineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken johtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen vapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.
Donna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon tapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he olivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn palatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten veljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen äitinsä asuntoon.
Kun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä kamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän kuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.
"Poikani ja tyttäreni", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, "olen kadottanut sekä poikani että tyttäreni".