SAN SEBASTIANON JUHLA.
Kun Gaetano oli syöksynyt pois, seisoi Mikaela kauan aikaa donna Elisan puutarhassa. Hän seisoi siellä aivan kivettyneenä eikä tuntenut mitään eikä ajatellut mitään.
Silloin hänelle äkkiä johtui mieleen, etteivät Gaetano ja hän olleet ainoat maailmassa. Hän muisti isänsä, joka makasi sairaana ja jonka hän oli unohtanut niin moneksi tunniksi.
Hän meni portista corsolle, ja se oli autio ja tyhjä. Melua ja laukauksia kuului vielä kaukaa, ja hän arveli itsekseen, että Porta Etnean luona kai taisteltiin.
Kesäpalatsin päätyyn valoi kuu kirkkainta hohdettaan ja häntä ihmetytti, kun tähän aikaan ja tänä yönä balkonin ovet olivat auki ja ikkunaluukut sulkematta. Ja vielä enemmän hän kummasteli sitä, että portti oli selkoseljällään ja puodin ovi aivan auki.
Kulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero porttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kartanolla.
Hän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa sattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka tavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi veitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän nosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi, että sen täytyi olla verta.
Ja niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt, oli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä. Ja kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen isänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.
Hän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa. Mutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi hänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli yksinään ja suojatonna.
Hän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki lattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa makasi pitkänään joku ihminen.